Läsnäolon anatomia
Tietoiseksi tulemisen prosessissa puhutaan paljon läsnäolosta. Pysähtyminen tähän hetkeen on se, mikä meille on usein vaikeaa, kun olemme tottuneet pyyhältämään elämässä eteenpäin kohti tavoitteita ja suorituksia. Joskus vauhti kiihtyy niin paljon, että elämä joutuu pysäyttämään meidät jollain karulla tavalla, sairastumisen tai onnettomuuden kautta. Tai sitten kuljemme hiljaa kohti läsnäolevampaa tilaa, opetellen, harjoitellen, vahvistaen vähitellen sisäistä kykyämme pysähtymiseen.
Yksi ensimmäisiä lukemiani kirjoja siinä kohtaa, kun olin alkanut heräillä tietoisempaan henkiseen kasvuun, oli Eckhart Tollen Läsnäolon voima. Tuo kirja tuntuu olevan jonkinlainen "must", the kirja, joka ei ole jäänyt täysin vieraaksi kenellekään henkisyyttä harrastaneelle. Kirjoitan siitä Kirjallisuus-osioon jossakin vaiheessa oman tekstinsä, mutta tässä todettakoon, että muiden muassa minulle se oli perustavanlaatuinen lukukokemus. Sen kautta lienee muodostunut pohjakäsitykseni siitä, että läsnäolo nyt-hetkessä vie lähemmäs sitä, minne haluan päästä. Kun opin olemaan läsnä, opin elämään. Kun opin olemaan läsnä, eheydyn, parannun ja olen vapaa.
Niin lähdin harjoittelemaan olemista. En tosin ollut alunperinkään varsinainen ylisuorittaja. Ennemmin koin, että minulle on vihdoin annettu lupa siihen elämisen tapaan, joka on tuntunut itselleni luontevalta mutta ympäristön silmissä väärältä: tekemisen vähäisyyteen, sellaiseen olemiseen, jossa tuijotellaan ikkunasta ja haaveillaan taivaanrannoista. Ehkä aluksi luulinkin, että se juuri on läsnäoloa. Voi se ollakin, mutta usein se kuitenkin kääntyy jonkinlaiseksi todellisuuspakoisuudeksi, fantasioinniksi, elämän sivustaseuraamiseksi. Pelkkä istuminen ei ole hyväksyvää, tietoista nyt-hetkessä elämistä.
Tietoisemmaksi tuleminen kiinnosti minua, koska halusin vapautua…jostakin. Tulkitsin läsnäolon olevan sitä, kun pystyin olemaan siinä missä olin ajattelematta mennyttä tai tulevaa. Niissä hetkissä oli tiettyä keveyttä ja rauhaa, mutta ne tuntuivat keskeytyvän heti, kun tapahtui jotain, joku sanoi jotain, tai piti itse ryhtyä johonkin. Ikään kuin läsnäolo olisi vaatinut kirjaimellista pysähtymistä, paikalleen jäätymistä. Rauha ja keveys tuntuivat kuitenkin pysyvän kaukaisuudessa, tavoitteina, joita varten pitäisi tehdä kovasti töitä. Vedin mukanani painavaa, kaoottista säkkiä, jonka olisin vain halunnut heivata mäkeen päästäkseni äkkiä vapauteen.
Olin kokeillut mindfulness-meditaatiota muutamia kertoja ennen kuin osallistuin Maria Saarelaisen luotsaamaan puolen vuoden mittaiseen mindfulness-tunnetaitovalmentajan koulutukseen. Läsnäolosta kirjoja luettuani ja sitä aina silloin tällöin harjoiteltuani luulin ehkä tietäväni jo valmiiksi, mikä on niin sanotusti homman nimi. Onneksi yksi mindfulnessin perusasenteista on aloittelijan mieli. Jokainen hetki on uusi ja jokainen harjoitus samoin. Vaikka olisin meditoinut kymmenen vuotta, en ole koskaan ennen tehnyt juuri tätä harjoitusta tässä hetkessä. Ja kuten Maria oli erääseen opetusslaidiin turkulaisittain siteerannut:
"Et sää lukemal uima voi oppi. Pakko sun o vette mennä." (turust.fi)
Kun aloin oikeasti harjoitella, alkoivat mindfulness-taitoni kasvaa ja auttaa minua siinä, missä erityisesti toivoinkin niiden auttavan: omien tunteideni säätelyssä keskellä intensiivistä pikkulapsiarkea. Tapa, miten ne auttoivat, oli kuitenkin eri kuin mitä odotin. Toivoin, että tietoisella läsnäololla olisi se vaikutus, ettei minulla menisi perheen kanssa koskaan enää hermo, käämit eivät palaisi, raivo ei roihahtaisi. Se ei kuitenkaan ollut ensisijainen lopputulos. Aloin ymmärtää, että se mikä raivon itse asiassa saa roihahtamaan, on kyvyttömyyteni sallia itselleni niitä tunteita, joita tietyt tilanteet minussa nostivat esiin. En pystynyt olemaan sen tunteen kanssa, jota kehossani koin. En ollut turvassa.
Nämä havainnot johtivat vähitellen tutustumaan tarkemmin hermostoon. Jouduin vihdoin myöntämään itselleni sen, että olin yrittänyt vuosikaudet sivuuttaa kehoni olemassaolon ja päästä vapaaksi psyykkisestä kärsimyksestä vain ajatuksia muuttamalla - tai yrittämällä luopua ajatuksista. Niin kauan kuin hermostoni ei tavoittanut riittävää sisäistä turvaa, en voinut olla todella läsnä - läsnä omassa kehossani. Läsnä riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Läsnä riippumatta siitä, millainen sen hetkinen tunnetilani on.
Oli "pakko mennä vette" vielä syvemmälle. Lukemisen ja tiedollisen ymmärtämisen - niin paljon kuin siitä edelleen nautinkin - ohessa rohkaisin itseäni entistä enemmän keholliseen harjoitteluun, tunteiden tuntemiseen. Meditaation, joogan ja hengitysharjoitusten kautta olen pyrkinyt vahvistamaan turvan kokemusta hermostossani: että mitään kauheaa ei oikeasti tapahdu, vaikka kehossa oleva tunne olisi kauhea. Tunne kestää vain hetken. 90 sekuntia sanotaan olevan se aika, jonka tunne viipyy kehossa biologisesti. Sitä pitemmäksi aika venyy mitä enemmän yritän hädissäni haparoida tunteesta pois.
Oleminen vaikeiden tunteiden kanssa on tietoisen läsnäolon yksi aspekti - kehollinen aspekti. Toinen, vieläkin haastavammalta tuntuva ja tavallaan taas takaisin mielen tasolla työskentelyyn vievä aspekti on vaatimuksista luopuminen, nykyhetkeä ja todellisuutta kohtaan osoitetuista vaatimuksista. Se oikeastaan on se, minkä johdosta mindfulnessin suomennokseen on tärkeää lisätä vielä sana hyväksyvä: hyväksyvä tietoinen läsnäolo. Kun voi olla kehossaan ja sallia myös kaiken muun kokemusmaailmassaan olla juuri niin kuin se on, silloin ollaan läsnäolon ytimessä. Mutta tämä tuntuu vaativan vielä jotain, mihin olen alkanut päästä käsiksi vasta viimeisen vuoden aikana.
Vajaa vuosi sitten tutustuin perhekonstellaatioon. Se on terapiamenetelmä, jonka avulla voidaan kohdata menneisyyttä ja vapautua ylisukupolvisista taakoista. Voisi kysyä, mihin tässä menneisyyttä tarvitaan, eikö sen voi sulkea pois mielestään silloin, kun keskittyy olemaan läsnä nykyhetkessä. Totta on se, että menneisyyttä ei ole olemassa, on vain nyt-hetki. Mutta nyt-hetkessä oleva keho ja mieli ovat varastoineet itseensä menneissä nyt-hetkissä koettuja asioita, jotka ovat silloin olleet liian vaikeita tunnettaviksi ja käsiteltäviksi. Menneisyys elää hermostossamme. Jokaisella meistä on traumoja - jos ei johonkin järkyttävään tapahtumaan liittyviä, niin ainakin emotionaalisia. Koska täydellisiä vanhempia ei ole olemassa, jokainen lapsi taltioi kehoonsa jonkinasteisen kehityksellisen trauman.
Nämä traumat, elämän melskeissä yhä uudelleen auki repeytyvät haavat, estävät meitä elämästä läsnäolevasti. Kun jokin kokemassamme todellisuudessa leikkaa sisäisen, tiedostamattoman haavamme auki, emme pysty hyväksymään nykyhetkeä. Niin kauan esitämme todellisuudelle vaatimuksia, kun emme ole katsoneet sitä menneisyyttä, joka soittaa hermostossamme hälytyskellojaan.
Tämä ei tarkoita loputonta menneisyyden penkomista, eikä vanhempien syyttämistä. Päinvastoin. Perhekonstellaation avulla voimme nähdä menneisyydestä sen, minkä täytyy tulla nähdyksi, ei muuta. Voimme nähdä, kuinka jokainen edeltävä sukupolvi on tehnyt sen minkä on pystynyt. Kun tiettyjä tunteita on paettu perhesysteemissä sukupolvesta toiseen, ne jäävät niiden taakoiksi, joille ne eivät kuulu. Rakkaudesta vanhempiaan kohtaan lapset ottavat kantaakseen sen, mitä vanhemmat eivät ole pystyneet näkemään. Silloin menneisyys rajoittaa nykyhetkeä ja huutelee meille erilaisten oireiden ja haasteiden kautta kutsuen meitä pysähtymään ja tiedostamaan. Jos emme pysähdy, taakat jatkavat siirtymistään eteenpäin.
Jos haluamme sanoa nykyhetkelle kyllä, meidän pitää voida sanoa kyllä myös menneisyydelle. Oli menneisyydessä tapahtunut mitä tahansa, meidän on tultava sen kanssa sovintoon, jotta voimme olla todella läsnä. Sovinnon tekeminen on hyväksymistä: asiat menivät niin kuin niiden piti mennä. Silloin poistuu myös syyttäminen ja syyllisyys. Kukaan ei ole tehnyt mitään väärää.
Se, mistä Tolle puhuu Läsnäolon voimassa, on lähtenyt minussa aukeamaan kerros kerrokselta älyllisestä läsnäolevan tilan kuvittelusta kohti tunteiden tuntemisen turvaa ja elämän jatkumon hyväksymistä. Se on kovaa työtä; maailman tärkeintä työtä - oppia olemaan sen kanssa mikä on. Ja kovin koetus on hyväksyä kaiken jälkeen sekin, että olen keskeneräinen tässä hyväksymisessä ja tiedostamisessa. Olla läsnä myös sille, että en läheskään aina ole läsnä.
Lisätietoa tekstin aiheesta:
Eckhart Tolle: Läsnäolon voima, Basam Books, 2002
Mindfulness-tunnetaitoakatemia
Juha Klaavu: Lapsuuden kehityksellinen trauma, Viisas elämä, 2023
Tietoa perhekonstellaatiosta: esim. Jani Romanin koulutukset