Rauhallinen vanhempi - kuinka voit oikeasti säädellä tunteitasi ja tukea lastasi
"Pysy rauhallisena"
Tiedätkö sen lauseen, joka perhelehdissä toistuu aina, kun niissä annetaan vanhemmille neuvoja siihen, kuinka tukea lattialla raivoavaa taaperoa tai ovia paiskovaa teiniä tunteidensa kohtaamisessa? Se kuuluu: pysy rauhallisena.
Lauseen viesti on se, että lasten tunnemyrskyt laantuvat, tunteet tulevat sallituiksi ja lapselle jää tilanteesta turvallinen ja kohdattu olo, kunhan aikuinen vain pysyy rauhallisena. On tärkeää, että aikuinen pystyy kannattelemaan itseään lasten voimakkaiden tunneilmaisujen äärellä, jotta ei itse putoa lapsen tasolle ja siirrä omia vaillejäämisiään seuraavalle sukupolvelle. On tärkeää pysyä rauhallisena.
Tämä on totta, ja silti olen toisinaan ärsyyntynyt tuosta lauseesta peilatessani perhelehden juttua omaan lapsiarkeeni. Ärsyyntyneenä olen vain halunnut huutaa: MITEN?! Miten pysyn rauhallisena, kun voimakastahtoinen 4-vuotias makaa lattialla makaronina suostumatta osallistumaan haalarin pukemiseen, ja samaan aikaan voimakastahtoinen 7-vuotias valittaa korvia särkevällä äänellä sitä, ettei aio lähteä kouluun ennen kuin saa katsoa puhelimestaan jonkun ohjelman loppuun, ja koulun alkamiseen on kymmenen minuuttia aikaa, ja sitä ennen molemmat pitäisi saada ulos ovesta ja matkaan. Ja muita vaihtelevia esimerkkitilanteita.
Meidän tämän hetkisten pikkulasten vanhempien sukupolvemme on saanut haastavan tienraivaajan roolin mitä tulee tunnetaitoihin. Meidän on opetettava lapsillemme sitä mihin emme itse lapsuudessamme saaneet välttämättä minkäänlaista ohjausta. Edeltävillä sukupolvilla ei ollut käytettävissään niin paljon tietoa aiheesta. Kuinka tulla toimeen tunteiden kanssa? Kuinka voimme kannatella itseämme samalla, kun tuemme lapsen tunteen kohtaamista? Se voi olla vaikeaa, jos hermostomme tykittää tiedostamattamme oman lapsuutemme aikaisia reaktiomalleja. Jos sinut saatiin käyttäytymään toivotunlaisesti kovaäänisellä komentamisella ja uhkailulla, voitko toimia omien lastesi kanssa toisin?
Moni pienten lasten vanhemmista on tullut tästä haasteesta tietoiseksi, ja moni tekee töitä omien tunnesäätelytaitojensa hyväksi. Silti, vaikka tiedostamme, että rauhallisena pysyminen on tärkeää ja miksi se on tärkeää, emme silti useinkaan tiedä, miten se oikeasti tehdään. Periaatteen tasolla meille voi olla aivan selvää, miten haluamme toimia, mutta käytännön tasolla tilanteet eivät aina mene niin. Saatamme löytää itsemme toistuvasti räyhäämästä ja kiristelemästä hampaitamme rakkaille kullanmuruillemme.
Kolme tunnesäätelyn tilaa
Heli Mäkelä ja Tiia Trogen kirjoittavat kirjassaan Tunteita päästä varpaisiin - kehotietoisuus lapsen ja aikuisen tunnetaitojen tukena (2022) kolmesta tunnesäätelyn tilasta. Säätelemätön tila on se, jossa ajaudumme stressireaktioiden vietäväksi. Säädellyssä tilassa puolestaan ihminen usein ajattelun avulla hillitsee tunteitaan ja saattaa "suorittaa" tunnetaitoja siten kuin on oppinut, että pitäisi. Uudistuva tila sen sijaan on se, jossa ihminen pystyy olemaan tunteidensa kanssa, vaikka ne tuntuisivat kuinka pahalta. Tässä tilassa ihminen on tavoittanut tunteiden todelliseen säätelyyn tarvittavan sisäisen turvan. Hän ei enää pelkää tunteiden tuntemista. Hän voi sallia itselleen kaikki tunteet, ja silloin hän voi sallia ne lapsilleenkin. Samalla hän opettaa lapsilleen kullanarvoista taitoa olla itsensä kanssa vaikeiden tunteiden keskellä, eli antaa heille kokemuksen sisäisestä turvasta.
Tunteiden säätely ei tarkoita rauhallisena pysymistä, vaan yhteydessä pysymistä sekä itseen että lapseen.
Myös The Reconnected Parenting -valmennuksen perustajat Eleanor Mann ja Emma Alta jakavat Instagram-tilillään vastaavia näkemyksiä tunnesäätelystä ja hermoston toiminnasta. Hyvää tunteiden säätelyä pidetään yleisesti hyvän vanhemmuuden merkkinä - joten silloin, kun päädymme räyhäämään, koemme epäonnistuneemme vanhempina. Tiedämme, että rauhallisena pysyminen on tärkeää - joten silloin, kun tunnemme kiukun nousevan ja hermojen kiristyvän, piilotamme ja tukahdutamme nämä tunteet näyttääksemme lapsen silmiin rauhalliselta. Olemme tietoisia triggereistämme, eli ärsykkeistä, jotka laukaisevat meissä jonkin reaktion, mutta emme tiedä, kuinka päästä niistä eroon - joten aina, kun triggeröidymme, lannistumme ajatellen, ettemme voi tälle mitään.
Vanhempi, joka on aina ja ikuisesti lempeä, tyyni ja hellämielinen, on ihannekuva. The Reconnected -sivuston kirjoituksen mukaan rauhallisena ja säädeltynä pysyminen kaiken aikaa on mahdotonta niin vanhemmille kuin lapsillekin, eikä edes tarkoituksenmukaista. Se, mitä meidän kannattaa opetella, on itsemme ja tunteidemme kanssa oleminen silloinkin, kun tunne käy ylitsemme, emmekä saa sitä säädeltyä. Tunteiden säätely ei tarkoita rauhallisena pysymistä, vaan yhteydessä pysymistä sekä itseen että lapseen. Kun vanhempi, jolla ei ole tarkempaa tietoa hermoston säätelystä, ottaa "pysy rauhallisena" -kehotuksesta vaarin, vaarana on, että hän päätyy vain katkaisemaan hermostollisen yhteytensä lapseen torjuakseen omat reaktionsa. Säätelemätön tila ole huono asia, vaan sen tarkoitus on suojella meitä ja tuoda tietoisuuteemme jotakin menneisyydestä, sen mikä ajaa meidät pois tasapainosta meneillään olevassa tilanteessa. Kun tunne tulee säädeltäväksi, saamme tilaisuuden oppia tuntemaan itsemme paremmin ja palauttamaan itsemme tasapainoon.
Näytä esimerkkiä tyyneydestä
Michaeleen Doucleffin kirja Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja (2022) kokoaa yhteen alkuperäiskansojen kasvatusoppeja. Kirjan mukaan inuiitit eivät koskaan suutu lapsilleen. He ovat sukupolvien ajan sisäistäneet näkemyksen siitä, että rauhallisilla vanhemmilla on rauhallisia lapsia. Kun vanhempi ei näytä esimerkkiä siitä, että vastoinkäymisten kuuluisi nostattaa vihaa, lapset oppivat suhtautumaan tyynesti tapahtumiin. Tämä ei tarkoita, etteivätkö inuiittiäidit ja -isät koskaan kokisi kiukuntunnetta. He vain osaavat rauhoittaa itsensä ennen kuin puuttuvat käsillä olevaan tilanteeseen.
Pelkkä kiukun hillitseminen on niin sanottua tunnesäätelyn suorittamista, mikä ei toimi, ihan jo siksikin, että lapset aistivat kyllä vanhemman todelliset tunnetilat, vaikka kasvot pysyisivät peruslukemilla. Se, mikä auttaa inuiitteja olemaan kasvattamatta kiukkua sisällään, on heidän ajatuksensa siitä, mitä lapsilta voi odottaa. Me länsimaissa odotamme lapsilta monesti liikoja: hyvää käytöstä, hyvää tunnesäätelyä (vaikka se itsellämmekin prakaa), hyvää yhteistyökykyä. Inuiitit olettavatkin, että lapset käyttäytyvät huonosti - niin kauan kunnes oppivat. Lapset ovat pieniä yhteisön jäseniä, joilla ei vielä ole riittävää ymmärrystä siitä, miten toimia. Miksi siis suuttua? Vanhemman tehtävä on näyttää esimerkkiä, kuinka olla ja elää, ja parhaiten hän sen tekee, kun pysyy tyynenä.
Rauhallisena pysyminen on sitä helpompaa mitä läheisemmiksi olemme tulleet itsemme kanssa.
Miten se tehdään?
Miten siis pysyt rauhallisena vanhempana?
Se on tie, jota jokainen meistä kulkee omaan tahtiinsa. Siinä ei ole kyse pelkästään vanhemmuudesta, eikä mekaanisesta tunnesäätelyn harjoittamisesta. Rauhallisena pysyminen on sitä helpompaa mitä läheisemmiksi olemme tulleet itsemme kanssa. Kyse on sen tiedostamisesta, mitä hermostossamme tapahtuu, kun tunteita herää. Kyse on siitä, että uskallamme oikeasti tuntea ne tunteet tietäen, etteivät ne ole vaarallisia.
Se ei ole 4-vuotiaan eikä 7-vuotiaan syytä, jos minä hermostun, kun haalari ei mene päälle eikä kännykkä kiinni. Syy samoilee syvällä hermostossani: esimerkiksi tiedostamaton pelko, että joudun tuntemaan häpeää, jos esikoinen myöhästyy koulusta sen vuoksi, että minä en saa lapsia tottelemaan ja pysymään aikataulussa. Ja koska hermostomme keskustelevat keskenään, lapset ovat ärtyisiä ja vastaanhangoittelevia, koska minäkin olen. Olen stressaantunut, koska vastustan tilannetta, sitä miten asiat juuri nyt ovat. Kiireen tuntu herättää hermostoni syövereistä epämiellyttävän tunteen, joka voi olla peräisin itse lapsena koetuista hoputuksista. Hermostumiseni on viesti itselleni: tunne läpi se hoputtamiseen liittyvä epämukavuus, niin pääset siitä vapaaksi. Salli mahdollinen häpeä, niin se häviää.
Kun olen tietoinen siitä mitä hermojärjestelmässäni on meneillään, en reagoi siihen siten kuin tavallisesti. Kun havaitsen ajoissa, että kas, nyt alkaa kiukuttaa, koska haluan meidän pääsevän juuri nyt ulos ovesta, en alakaan vastustaa tunnetta, vaan sallin sen olla. Lapset huomaavat, etten taistele mitään vastaan, joten he rentoutuvat. Tilanteeseen saattaa syntyä leikillisyyttä, jolloin voi olla, että haalari solahtaa niskaan melkein itsestään ja puhelimen tuijotus unohtuu. Poistumme ovesta, ja jos nyt niin silti käy, ettemme ehdi koululle ihan ajoissa, hyväksymme nootin Wilmassa. Mikään tunne, edes häpeä, ei ole vaarallinen, kun sen antaa tuntua loppuun saakka, yhteydessä itseensä, tietoisena siitä mitä tapahtuu.